Sijainti: Etusivu / Aiheet / Elämä / Veronica Kalhori pääsi sodan keskeltä koulun penkille
Tehdyt toimenpiteet

Veronica Kalhori pääsi sodan keskeltä koulun penkille

Taneli Kylätasku

"Miksi suomalaiset eivät halua ymmärtää, että sotaa pakenevat ihmiset ovat nyt samassa tilanteessa kuin minun perheeni aikanaan”, kysyy entinen pakolaislapsi, nykyinen filosofian tohtori Veronica Kalhori.

"Lähi-itään on pakko saada rauha. Silloin meillä on parempi olla täällä Suomessakin”, Veronica Kalhori sanoo. Kalhori valokuvattiin Sellon kirjastossa. Kuva: Esko Jämsä

"Ei itketä nyt", Veronica Kalhori sanoo itselleen päättäväisesti. 32-vuotias perheenäiti on palannut mielessään 1990-luvun alkuun, jolloin hän asui vanhempiensa ja sisarustensa kanssa Irakissa Bahar-nimisessä kylässä.

Sinä aamuna läheiseltä vuorenrinteeltä kuului räjähdys. Pieni tyttö katsoi ihmeissään äitiään ja sisaruksiaan, mutta kukaan ei tiennyt, mistä on kysymys.

Kahdeksanvuotias isosisko juoksi ihmisten mukana katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Kalhorin ensimmäisiä elinvuosia varjostivat sodat ja vaino. Hän syntyi Iranissa asuvaan kurdiperheeseen vuonna 1984, Iranin ja Irakin välisen sodan aikana.

Poliittisesti aktiiviset kurdit olivat viranomaisten tiukassa valvonnassa, ja useita Kalhorin sukulaisia teloitettiin.

Lopulta perheen oli pakko paeta Irakin Kurdistaniin, ensin Ranja-nimiseen kaupunkiin ja sieltä pieneen Baharin kylään, jonka nimi tarkoittaa kevättä. Kalhori oli tuolloin neljävuotias.

Irakin kurdit taistelivat vapaudestaan Saddam Husseinin joukkoja vastaan. Taisteluja käytiin pääasiassa kaupungeissa, mutta ilmassa lentävät hävittäjät, helikopterit ja pakoon lähteneet ihmiset toivat sodan lähelle.
 

Toivoa taistelujen varjossa

Kalhori kokoaa itsensä ja kertoo, mistä vuorenrinteen räjähdyksessä oli kyse.

Kaksi pikkupoikaa oli leikkinyt löytämällään kranaatilla, joka oli räjähtänyt heidän silmilleen. Paikalle juosseet ihmiset joutuivat keräämään pieniä paloja.

”En unohda sitä päivää koskaan. Tänään minulla on kuusivuotias poika, jolla on leluja ja turvallinen elämä”, Kalhori sanoo hiljaa.

Pohjois-Irakin kurdit olivat lopulta saavuttaneet itsehallinnon, mutta kurdipuolueiden välille leimahti sisällissota. Kalhorin perhe muutti takaisin Ranjaan ja sieltä Sulaymaniyah-nimiseen kaupunkiin.

Seuraavat vuodet olivat täynnä toivoa. Veronica Kalhori meni kouluun.

"Opettajat tekivät töitä ilman palkkaa. Lapset istuivat lattialla, sillä penkit oli poltettu ja kirjat hävitetty. Myöhemmin viisi oppilasta käytti samaa koulukirjaa. Silti koulu oli paras paikka olla”, Kalhori kertoo.

Opettajat kertoivat lapsille, että näiden ei tarvitsisi kantaa asetta ja lähteä sotaan. Parempi tulevaisuus oli täällä: oppimisessa, tiedossa ja koulutuksessa.

Edessä oli kuitenkin uusi järkytys. Veronica Kalhori palaa mielessään kauniiseen iltapäivään, jolloin hän oli juuri palannut koulusta ja istui ruokapöydässä yhdessä perheensä kanssa.
 

Istuimme lattialla, sillä penkit oli poltettu. Silti koulu oli lapsille paras paikka."
 

Isän tuoli oli tyhjä ja äiti oli oudon hiljainen. Lopulta äiti kertoi, että isää oli ammuttu ja hän oli sairaalassa leikkauksessa.

Kalhori pitää todennäköisenä, että hänen isänsä ampuja oli Iranin hallituksen lähettämä salamurhaaja.

"Noina aikoina Irakissa murhattiin jatkuvasti Iranista tulleita kurditaustaisia pakolaisia", hän kertoo.

Kalhorin isä selviytyi hengissä, mutta Sulaymaniyah jäi taakse. Edessä oli useita vuosia kestänyt prosessi, jonka päätteeksi Kalhorit saapuivat Suomeen kiintiöpakolaisina 25. maaliskuuta 1999.
 

Mahdollisuus myös tytölle

Uusi elämä alkoi Mustasaaressa, joka on ruotsinkielinen rannikkopaikkakunta Vaasan naapurissa. Kalhori pääsi heti kouluun ja nuoremmat sisarukset menivät päiväkotiin. Naapurit ottivat uuden perheen lämpimästi vastaan.

Koulussa ensimmäinen asia oli ruotsin kielen oppiminen. Iltaisin Veronica Kalhori istui tv:n ääressä ja seurasi herkeämättä ruotsinkielistä tv-ohjelmaa.

”Poimin ohjelmasta sanoja, jotka käänsin ruotsi-kurdi -sanakirjan avulla”, hän kertoo.

Vanhemmat kannustivat lapsia opiskelemaan ahkerasti. Kalhorin äiti on luku- ja kirjoitustaidoton, ja hänelle oli erityisen tärkeää, että myös tyttäret saivat mahdollisuuden menestymiseen.
 

Se, että olen onnistunut, ei riipu vain omasta työstäni. Hyvinvointiyhteiskunta on auttanut minua."
 

Veronica Kalhori haaveili lääkärin ja saksan kielen opettajan ammateista, mutta Vaasan ruotsinkielisen iltalukion biotekniikan kurssi muutti suunnitelmia.

”Ymmärsin, että tämä on minun juttuni”, hän kertoo.

Lukion jälkeen edessä oli Åbo Akademin solubiologian koulutusohjelma. Myöhemmin Kalhori teki biologian alan väitöstutkimuksen, joka käsitteli syöpätutkimusta.

"Jos aloitan jotakin, vien sen loppuun, vaikka se olisi miten vaikeaa. Mutta se, että olen onnistunut, ei riipu vain omasta työstäni. Hyvinvointiyhteiskunta on auttanut minua", Kalhori sanoo.

Veronica Kalhorilla on myös toinen unelma, joka ei jätä häntä rauhaan. Hän tiesi jo lapsena, että haluaa poliittiseksi vaikuttajaksi.
 

Kaksi suurta unelmaa

Kesällä 2014 Kalhori liittyi kotipaikkakuntansa Espoon sosialidemokraatteihin. Tällä hetkellä hän työskentelee eduskunnan sosialidemokraattien ryhmässä poliittisena avustajana.

Tarjolla olisi ollut myös kiinnostava ura syöpätutkimuksessa, mutta Kalhori on tyytyväinen valintaansa. Häntä ajaa eteenpäin tietoisuus siitä, miten Lähi-idän alueen sodat vaikuttavat lapsiin.

"Olen elänyt itse sota-alueella ja nähnyt niitä kauheita asioita. Lähi-itään on pakko saada rauha. Silloin meillä on parempi olla Suomessakin. Minulla on myös unelma hyvinvointivaltion rakentamisesta Lähi-itään."
 

Suomi lähettää väkivallan ja ihmiskaupan uhreja takaisin, palauttaa naisia ja lapsia sota-alueelle ja hajottaa perheitä. Ihmisoikeuksia kunnioittava maa ei voi tehdä näin."
 

Tänään kumpikin tavoite näyttää kaukaiselta, ja Kalhori toteaa realistisesti, että ratkaisujen avaimet ovat suurvalloilla. Silmien ummistaminen kärsimykselle ei kuitenkaan ole todellinen vaihtoehto.

"En voi olla kysymättä, miksi minun perheeni jäi henkiin. Meille kävi hyvin, mutta olisi voinut käydä toisinkin", hän sanoo.

Tekemistä riittää Suomessakin. Kalhori seuraa huolestuneena köyhyyden ja eriarvoisuuden syvenemistä ja naisten asemaa heikentäviä tasa-arvon taka-askelia.

Syyskuun alussa hän kirjoitti pääministeri Juha Sipilälle avoimen vetoomuksen (Hufvudstadsbladet 6.9.) maamme "pakolaisvihamielisen ja epäinhimillisen" turvapaikkalinjan korjaamiseksi.

”Suomi lähettää väkivallan ja ihmiskaupan uhreja takaisin, palauttaa naisia ja lapsia sota-alueelle ja hajottaa perheitä. Ihmisoikeuksia kunnioittava maa ei voi tehdä näin, mutta tällä hetkellä me teemme", Kalhori sanoo.

Kuka?

Veronica Kalhori on Karakalliossa asuva sosialidemokraattien poliittinen avustaja, kuusivuotiaan pojan äiti ja Espoon monikulttuurisen neuvottelukunnan varapuheenjohtaja.

Missä?

Kotona, oma koti on paras paikka.

Miksi?

Teen aina töitä paremman huomisen puolesta. Sitä toivon sekä itselleni että muille.

Motto?

Toivo ja positiivisuus. Ei saa luovuttaa, vaikka elämä olisi kuinka rankkaa.