Sijainti: Etusivu / Kirkko ja kaupunki / Kirkko ja Kaupunki: Arkisto / Pahuuden ytimessä
Tehdyt toimenpiteet

Pahuuden ytimessä

Jussi Valtonen

Historia on täynnä tapauksia, joissa ihmiset ovat joukoissa syyllistyneet käsittämättömiin hirmutekoihin. Mikä saa tavalliset ihmiset tekemään pahoja, jopa hirvittäviä tekoja? Vaikka pysähtyisi miettimään, numeroista on vaikea saada otetta.

Ruandan kansamurhaa on sanottu yhdeksi 20. vuosisadan suurimmaksi rikokseksi. 800 000 ruandalaista tapettiin noin kolmessa kuukaudessa. Teurastusta edelsi tietoinen pahan kylvö: järjestelmällinen mielenmuokkaus radiossa ja lehdissä. Kuva: Reuters/Lehtikuva

Nanking, 1937: Japanilaiset sotilaat tappoivat muutamassa kuukaudessa kolmesataatuhatta kiinalaista siviiliä. Raakuuksia tehtiin myös huvittelumielessä – raiskauksia, päänsivalluskilpailuita, pistinten käyttöä harjoiteltiin eläviin ihmisiin.

Kambodza, 1970-luku : Punaiset khmerit tappoivat 1,7 miljoonaa ihmistä, kymmeniätuhansia kidutettiin, satojatuhansia kuoli nälkään.

Ruanda, 1994: Hutut murhasivat kolmessa kuukaudessa 800 000–1 000 000 tutsia. Entiset naapurit, ystävät ja sukulaiset tappoivat toisiaan kirveillä ja nuijilla, ainakin kaksisataatuhatta naista raiskattiin.

Tuntuu että välillä on pakko pysähtyä hengittämään. Eikä vielä ole edes päästy natsien, Stalinin ja Maon murhauttamiin kymmeniin miljooniin. Tai nykyhetkeen Sudanin Darfurissa.

Keitä nämä ihmiset olivat? Kuka pystyy näin järjestelmälliseen ja monipuoliseen, uskomattomaan pahuuteen?
 

Joissakin tilanteissa

Koska se on tapahtunut heille, se voisi tapahtua myös meille, sanoo Philip Zimbardo Stanfordin yliopistosta. Sosiaalipsykologian emeritusprofessori paneutuu pahuuteen keväällä ilmestyneessä kirjassaan The Lucifer Effect: How Good People Turn Evil. Kirja etsii selitystä sille, miten tavalliset, moraaliset ihmiset kykenevät joissakin tilanteissa käsittämättömiin tekoihin.

Avain on Zimbardon mukaan juuri tuo ”joissakin tilanteissa”.

Valtava määrä sosiaalipsykologisia kokeita osoittaa, että ihmiset jättävät hämmästyttävän helposti tekemättä sen, minkä kokevat oikeaksi, jos tilanne ei näytä otolliselta. Eivätkä ainoastaan jätä tekemättä: oikeissa olosuhteissa tavalliset, moraalisina itseään pitävät ihmiset suostuvat esimerkiksi oma-aloitteisesti väittämään selvää näköhavaintoaan vääräksi tai tuottamaan hengenvaarallista kipua tuntemattomalle.

Hiuksenhieno ero sivukorvalla kuullussa keskustelussa (jossa tuntematonta uhria kuvataan fiksun sijasta ärsyttäväksi) saa ihmiset laboratoriokokeissa koventamaan tuntemattomalle uhrille annettavaa kivuliasta rangaistusta yllättävän paljon – selvästi enemmän kuin haluaisimme itsestämme uskoa. Siis yhden sanan ero, ventovieraan puheessa.

The Lucifer Effectin laajin esimerkki olosuhteiden vaikutuksesta on Zimbardon 1970-luvulla itse johtama kuuluisa vankilakoe. Joukko terveitä koehenkilöitä arvottiin vangeiksi ja vartijoiksi, jotta voitaisiin tutkia, millaisia sosiaalisia rooleja vankilan kaltaisessa laboratorioympäristössä kehittyy. Koe jouduttiin keskeyttämään, koska vartijoista kehittyi nopeasti niin sadistisia vallankäyttäjiä, että vankien mielenterveys alkoi horjua.

On riipivää lukea, kuinka älykkäät ja toimintakykyiset aikuiset vangit alistuvat passiivisesti kohtaloonsa, eivät tue toisiaan vaan jopa osallistuvat kohtalotovereidensa alistamiseen. Osa vartijoista voi miltei pahoin, muttei silti tee mitään estääkseen simputusta. Jokainen päivä johtaa yhä suurempiin nöyryytyksiin, ikään kuin kukaan ei voisi vaikuttaa tapahtumiin eikä kukaan olisi vastuussa mistään.

Stanfordin vankilakokeen suurimpia sankareita olivat vartijat, jotka eivät osallistuneet pahimpiin alistusleikkeihin – vaan poistuivat välillä raukkamaisesti paikalta.
 

Pahuuden arkipäiväisyys

Vankilakoe näyttää, kuinka sopivissa olosuhteissa pahuus syntyy miltei itsestään, vaikka mukana ei olisi yhtäkään psykopaattia. Pahuudesta puhutaan usein poikkeuksellisena taipumuksena, joka erottaa murto-osan ihmisistä muista. Näyttää kuitenkin siltä, että pahuus on pikemminkin taipumus, jota ihmisten on vaikea tunnistaa itsessään – ja vielä vaikeampi vastustaa, jos se saa ryhmässä otteen.

Saksalaisen filosofin ja poliittisen teoreetikon Hannah Arendtin kuuluisan teesin mukaan pahuuden ongelma on sen arkipäiväisyydessä. Kirjassaan natsi-Saksan pääteloittajaksi kutsutun Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Arendt toteaa, että natsien hirmutekojakin kauhistuttavampaa oli tajuta, millainen Eichmann oli ihmisenä: ei pervertikko eikä sadisti vaan aivan tavallinen, pelottavan normaali.

Terveiksi ja tavallisiksi paljastuivat myös kylmän sodan aikaiset ammattikiduttajat, joita Zimbardo tutki kollegojensa Martha Hugginsin ja Mika Haritos-Fatourosin kanssa Brasiliassa. Roolin omaksumiseen riittivät koulutus, kiinteä ryhmähenki ja kansallisen turvallisuuden ideologia. Myös etuoikeutettu asema auttoi, ja paine saavuttaa parempia tuloksia.

Kiduttajia saatiin tavallisista ihmisistä, jotka halusivat tulla hyväksytyiksi ja tehdä sen mitä heiltä odotettiin.

Sisäpiirin houkutus

Teoillasi on merkitystä

Pienillä asioilla on usein suuri merkitys. Philip Zimbardon ja Cindy X. Wangin ohjeita pahuuden vastustamiseen:

  • Älä kuvittele olevasi moraalisempi kuin muut. Tilannetekijät vaikuttavat meihin kaikkiin. Idealisoitu mielikuva omista kyvyistä ei auta vaan vaikeuttaa niiden hallitsemista.
  • Muista vastuusi. Silloinkin kun asiat eivät tunnu olevan hallinnassa, olemme teoistamme vastuussa – myös siitä, mitä jätämme tekemättä.
  • Myönnä virheesi. Vaara astua harhaan on suuri silloin, kun haluaa pelastaa kasvonsa. Hyvä vastalääke on sanoa heti ääneen: tein virheen, olin väärässä.
  • Älä hyväksy toisten epäinhimillistämistä. Pahuus alkaa pienistä asioista: selän takan puhumisesta, halventavista vitseistä, leimaamisesta.
  • Muista, että ryhmällä on hallitsematon tahto. Uskalla olla eri mieltä, silläkin uhalla, että joku ei pidä siitä.
  • Tue muita, jotka uskaltavat olla eri mieltä. Yksinäinen ääni hukkuu ryhmässä helposti, mutta kolme ihmistä on jo vakavasti otettava oppositio.
  • Toimi oikeudenmukaisemman ympäristön puolesta. Epätasa-arvo kasvattaa kostonhimoa, joka tuntuu lopulta oikeuttavan mitä tahansa.

Lisää tietoa ja ohjeita: www.lucifereffect.com

Cambridgen yliopiston professorin ja kirjailijan C.S. Lewisin (1898-1963) mukaan yksi voimakkaimmista ihmisten käytökseen vaikuttavista tekijöistä on kaipuu sisäpiiriin. Sosiaalista valtaa voidaan kuvata useiden sisäkkäisten kehien muodostelmaksi. Kuka ei haluaisi tulla erityisten ominaisuuksiensa vuoksi valikoiduksi sisäpiiriin?

Lewis kutsuu houkutuksen kääntöpuolta ulosjäämisen kauhuksi. Sen sijaan, että pääsisimme lähemmäs, saatamme joutua sysätyksi sisäpiiristä ulommas. Sosiaalinen paine syntyy ulosjäämisen kauhun ja sisäpiirin imun yhdistelmästä. Paineen ydin on henkilökohtainen: kukaan ei voisi painostaa minua mihinkään, ellen olisi itse valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni mukaan.

Zimbardon mukaan juuri tämä ristipaine mahdollistaa pahuuden leviämisen. Sinänsä terve ja normaali halu tulla hyväksytyksi riittää usein tukkimaan moraalisen ihmisen suun, kun vääryyksiin pitäisi puuttua.

Sama psyykkinen mekanismi vaikuttaa päivittäin myös pienemmässä mittakaavassa. Pelkkä hylätyksi tulemisen mahdollisuus riittää tekemään seuraa kaipaavan ihmisen aloitekyvyttömäksi.

Laboratoriokokeissa ihmiset suostuvat väittämään lyhyttä viivaa pitkäksi tai vihreää väriä siniseksi mukautuakseen muiden mielipiteeseen – tuntemattomien ihmisten mielipiteeseen täysin merkityksettömässä asiassa. Osa koehenkilöistä sanoi väittäneensä näköhavaintoaan vääräksi, koska koki sen helpommaksi; toiset kertoivat että eivät ihan oikeastikaan enää luottaneet omiin silmiinsä.

Ulosjäämisen kauhu estää kysymästä, kun muut tuntuvat tietävän.
 

Järjestelmällinen pahuus

Todella vaikeaksi asian tekee se, että pahuus muuttuu helposti käytännöksi, koko sosiaalisen järjestelmän ominaisuudeksi. Sen kuvitellaan olevan jopa hyvän palveluksessa.

Stanfordin vankilasimulaatiossa sekä vangit että vartijat kokivat, etteivät pystyneet vaikuttamaan tapahtumiin. Kun vahingollisista toimintatavoista tulee ryhmässä arkipäivää, vastuu tuntuu siirtyvän jonnekin kauas, yksittäisten ihmisten ulottumattomiin.

Stanfordissa edes koetta johtanut professori Zimbardo ei osannut puuttua tapahtumiin. Muun tutkimusryhmän tavoin hänkin ajatteli, että hermoromahdusten takia kotiin lähetetyt opiskelijat olivat ehkä sittenkin alun perin epätasapainoisia – siitä huolimatta, että koehenkilöiksi oli erityisillä menetelmillä valittu nimenomaan vain terveitä ja tasapainoisia nuoria. Tarvittiin ulkopuolinen sanomaan, että epäinhimillinen koe täytyy keskeyttää, ennen kuin niin tapahtui.

Adolf Eichmann ei kokenut syyllisyyttä miljoonien ihmisten joukkomurhan suunnittelusta. Eichmann kuitenkin kertoi, että olisi kärsinyt huonosta omastatunnosta, ellei olisi tehnyt mitä häneltä odotettiin.

Toisin sanoen: kun moraalinen perspektiivi ehtii asettua vallitsevan järjestelmän mukaiseksi, ihmisten on todella vaikea osata tai muistaa kyseenalaistaa itse järjestelmän periaatteita.

Tästä käsittämättömässä pahuudessa on kyse: siitä että emme enää näe sitä pahuutena vaan arkena, jopa tarpeellisena. Ja siitä, että emme pelkuruuttamme toimi silloin, kun vielä näemme.

 

Kirjallisella pahuudella on monet kasvot

 

John Le Carrén Pakanalaulussa viaton tulkki joutuu todistamaan kovaa peliä. Pohjanmeren saarella pidetään salainen kokous, jota tulkkaa tämä kongolaisen heimopäällikön ja irlantilaisen lähetyssaarnaajan huippulahjakas poika.

Lännen raha ja kongolaisten sotapäälliköiden ahneus ja vallanhalu kutovat verkon, jonka langat ulottuvat syvemmälle brittiläiseen yhteiskuntaan kuin tulkkiparka ymmärtää. Järjestelmä suojaa omiaan ja totuus katoaa jo alkumatkasta.

Demokratian kauppamiesten tarkoitus on näennäisesti edistää Itä-Kongon yhtenäisyyttä. Sen takana on halu saada asema, josta käsin alueen mineraalirikkauksia päästään hyödyntämään.

Häikäilemättömässä pelissä yksilö jauhautuu rattaisiin. Pakanalaulun jälkeen lukee Kongon uutisia tavallistakin tarkemmin. Tammi 2007.

 

Paul Rusesabaginan ja Tom Zoellnerin kirja Hotellinjohtaja selvittää Ruandan kansanmurhaa sisältäpäin. Rusesabagina johti kansanmurhan aikaan pääkaupunki Kigalissa loistohotellia ja onnistui pelastamaan kaikki taloon paenneet 1268 ihmistä. Hän uskoi, että jokaisessa ihmisessä on pehmeä kohta, johon ulottumalla voi estää hirmutekoja. 

Vaikuttavan ja mielenkiintoisen kirjan sanoma on selkeä: kyseessä ei ollut mikään heimoriita vaan järjestelmällinen ja vähittäinen mielenmuokkaus. Kun toista kansanosaa järjestelmällisesti alennetaan ja solvataan, pahuudesta tulee arkipäiväistä ja ”normaalia”. Siihen sortuvat myös entiset naapurit ja työtoverit.

Ruandan totuuksista kammottavinta ja lähelle tulevinta onkin ehkä se, että pahuus asuu aivan tavallisissa ihmisissä – siis meissä. Bazar 2007.

 

Arturo Péres-Reverten Taistelumaalarissa Balkanin sodan jälkipyykki henkilöityy kahteen ihmiseen: Balkanilla sotavalokuvaaja Andrés Falques maalaa Välimeren rannalla vanhassa vartiotornissa suurta freskoa. Sen pitäisi paljastaa sodan ja ihmisen olemuksesta se, mitä valokuvat eivät tavoittaneet. Maalari saa vieraakseen entisen kroaattisotilaan, Markovicin, jonka hän ohimennen kuvasi. Onnetonta oli, että juuri se valokuva tuhosi sotilaan perheen.

Miehet ottavat yhteen pitkissä keskusteluissa. Mikä on yksilön vastuu, miten jaksaa elää, jos omasta hyvästä tulee toisen paha? Miten syyllisyyttä jaksaa kantaa, ja miten vaikeaa on huomata ne hetket, jolloin oma moraalinen peruslaatu paljastuu?

Tärkeitä aiheita hienossa kirjassa, jonka loppuratkaisu hätkähdyttää. Like 2007

 

Anja Snellmanin romaanissa Lemmikkikaupan tytöt kerrotaan painajaismaisesta tilanteesta, johon ei yksikään lapsi ja vanhempi haluaisi joutua. Kirjan päähenkilö Jasmin ja hänen ystävänsä Linda nimittäin katoavat jälkiä jättämättä. Tapahtumien kulku alkaa siitä, että 14-vuotiaat tytöt menevät vaateostoksiaan rahoittaakseen töihin lemmikkieläinkauppaan. Myymälä osoittautuu paikaksi, jonka takahuoneessa pyöritetään raakaa seksibisnestä.

Rankkoja ja ahdistavia tapahtumia kuvaillaan ulkomaille kaapatun Jasminin, hänen äitinsä ja bisnekseen mukaan joutuneen nuoren ulkomaalaismiehen silmin. Snellman rakentaa puistattavan taitavasti palapelin tänä päivänä kukoistavasta ylikansallisesta rikollisuuden muodosta. Otava 2007.

 

Helvi Hämäläinen kirjoitti romaaninsa Raakileet jo vuonna 1950, mutta kustantaja ei suostunut julkaisemaan teosta. Luultavasti sen aihepiiri olisikin kohauttanut sodasta toipuvassa Suomessa.

Raakileissa kuvataan neljää pula-ajan Helsingissä elävää nuorta miestä, jotka ihailevat natsi-Saksaa, hankkivat laittomia aseita ja intoilevat massateurastuksista. Isättömiä, äiteihinsä kiintyneitä poikia riivaa myös hillitön seksin tarve. Huonoille teille joutuneet pojat jäävät raadollisine ajatuksineen väkisinkin yksiulotteisiksi. Oman aikansa kuvaamiseen kirja kuitenkin tuo kiinnostavan lisän. WSOY 2007.

Marja Kuparinen
marja.kuparinen (a) kotimaa.fi

Marjo Kytöharju
marjo.kytoharju (a) kotimaa.fi

Lisää juttuja aiheesta: