Tehdyt toimenpiteet

Häpeä

Ihminen paranee häpeästä, kun hänet hyväksytään sellaisenaan.

Salattu todellisuus. Jos voisimme katsoa toistemme sisimpään, saattaisimme nähdä yllättäviä asioita. Ne, jotka eivät päällisin puolin näytä häpeävän mitään, voivat kärsiä niin syvästä häpeästä, että sen kohtaaminen on sietämätöntä. Kuva: Timo Saarinen

Häpeä lamauttaa ja syö ihmiseltä elämävoiman, halun, ilon, rohkeuden ja omanarvontunnon. Se tahraa sisältä ja päältä ja tarttuu herkästi myös toisiin.

Häpeä tuntuu pahimmillaan siltä kuin kuolisi elävältä. Syvän häpeän kourissa kuolema saattaakin tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta.

 

Niin raskasta kuin häpeän kohtaaminen onkin, sitä on syytä käsitellä sekä yksittäisten ihmisten hyvinvoinnin että koko kulttuurin ja yhteiskunnan kannalta.

Tänä keväänä on ilmestynyt kaksi kirjaa aiheesta. Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen on kirjoittanut järkälemäisen teoksen Kätketty ja vaiettu (Kirjapaja 2011), jossa hän porautuu syvälle suomalaiseen hengelliseen häpeään. Historioitsija Satu Lidman on tutkinut häpeän kulttuurisia ja historiallisia ulottuvuuksia teoksessaan Häpeä! (Atena 2011).

Häpeän peruskokemus syntyy jo varhain tilanteessa, jossa vauva tavoittelee hyväksyvää vuorovaikutusta, mutta tuleekin sivuutetuksi tai torjutuksi. Torjuttu vauva häpeää itseään ja omaa tarvitsevuuttaan. Aivan pienestä vauvasta voi nähdä, miten häpeä vaikuttaa: silmien tuike sammuu, kasvot muuttuvat ilmeettömiksi ja lapsen koko keho menee kasaan.

Myös myöhemmässä elämässä häpeä syntyy siitä kokemuksesta, ettei voi, saa tai uskalla kohdata omaa heikkouttaan turvallisesti toisten ihmisten kanssa. Ihminen saattaa katsoa myös itseään torjuvasti ja elättää käsitystä omasta perustavaa laatua olevasta huonoudestaan tai pahuudestaan. Häpeän sisäistänyt ennakoi tulevansa hylätyksi ja torjutuksi ja jättää sen vuoksi ottamatta riskejä elämässään.

 

Sisäistetystä häpeästä kärsivät varsinkin monet vanhempien ikäluokkien ihmiset. Häpeää ja nolaamista on pidetty aikoinaan sopivana ja jopa välttämättömänä kasvatusmenetelmänä.

Moderni psykologinen ymmärrys on muovannut kasvatustapoja lempeämpään suuntaan, mutta häpeällä kasvattaminen ei ole kadonnut. Seurasin taannoin kahvikutsuilla tilannetta, jossa viisivuotiaalta pikku vieraalta kaatui vahingossa mehulasi pöytäliinalle. Sotkua siivotessaan lapsen äiti huokaili suureen ääneen: ”Voi kuinka minä häpeän sinua!” 

Pieni tapaus paljastaa, miten häpeä leviää yhteisössä ja periytyy sukupolvelta toiselle. Äiti koki huonoutta ja häpeää muiden vieraiden silmissä. Syy hänen reaktioonsa saattoi olla jossain paljon syvemmällä kuin kaatuneessa mehulasissa. Kenties vieraat olivat arvostelleet hänen kasvattajantaitojaan tai ainakin hän pelkäsi sitä. Äiti ratkaisi tilanteen siirtämällä häpeänsä vielä heikomman eli oman lapsensa kannettavaksi.

Häpeä tarttuu lapseen tehokkaasti, koska lapsella ei vielä ole suhteellisuudentajua ja hän ajattelee itsekeskeisesti. Toistuvat nöyryytykset muovaavat ihmisen minäkuvaa ja hänelle voi kehittyä häpeäidentiteetti.

 

Häpeää tuntevat kaikki ja se on osin myös suojaava ja hyvällä tavalla ohjaava tunne. Paavo Kettunen kutsuu tuhoavaa häpeäkokemusta noloushäpeäksi ja myönteistä, ohjaavaa häpeää hienotunteisuushäpeäksi.

Ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyy kulttuurisidonnaisia rajoja ja yhteisön sääntöjä, jotka opitaan häpeäkokemusten kautta. Satu Lidman kertoo esimerkkinä, että siinä missä keskiajalla katukuvaan kuului muun muassa julkinen ulostaminen, nykyisin lapset oppivat jo ennen kouluikää, että sellainen ei sovi. Normaali häveliäisyys ja hienotunteisuus suojaavat ihmisen seksuaalista, hengellistä ja ruumiillista haavoittuvuutta.

Parhaassa tapauksessa normaalit sosiaalisen elämän häpeäkokemukset kehittävät kasvavan lapsen ja nuoren itsenäistä moraalista harkintakykyä.

Sen sijaan ei ole helppoa määrittää yksiselitteisesti, millainen häpeäkokemus on tervettä ja suojaavaa, mikä taas tuhoaa ihmisen elinvoimaa.

Pääasia on, ettei ihmisen käsitys rakastavasta ja hyväksyvästä ympäristöstä horju.

 

Ihmisten alttius kokea häpeää riippuu myös persoonallisuudesta. Aikuisen kyky tai tapa käsitellä häpeää ei näy päällepäin. Iso osa häpeästä on todella kätkettyä ja vaiettua, kuten Paavo Kettusen kirjan nimi osuvasti määrittelee. Ihmiset häpeävät häpeäänsä.

Jos voisimme katsoa toistemme sisimpään, saattaisimme nähdä yllättäviä asioita. Ne, jotka eivät päällisin puolin näytä häpeävän juuri mitään, voivat kärsiä niin syvästä häpeästä, että sen kohtaaminen tuntuu sietämättömältä. He saattavat hankkiutua keinolla millä hyvänsä johtajiksi tai muihin asemiin, joissa hylätyksi ja nolatuksi tulemisen riski on vähäinen. 

Jotkut yrittävät karkottaa häpeäänsä ahkeralla työnteolla, kaikinpuolisella nuhteettomuudella, muiden miellyttämisellä, loputtomalla kiltteydellä tai esimerkiksi osallistumalla seurakunnan toimintaan. Narsistit siirtävät oman häpeänsä sujuvasti muiden kannettavaksi.

Toiset taas pakenevat, piiloutuvat ja turvautuvat äärimmillään itsemurhaan. Aviotonta lasta kantavien nuorten naisten hukuttautuminen oli muinoin tavallinen tarina. Viime lamojen aikana menetettiin itsemurhan kautta konkurssin kokeneita yrittäjiä.

 

Paavo Ruotsalaisen nimikkovirtenä tunnetun virren 382 toisessa säkeessä anotaan Jumalalta: ”Minua kuule heikkoa, ja häpeästä säästä”.

Häpeä on kristinuskon kannalta kova pala purtavaksi. Erityisen tärkeää ja vaikeaa on erottaa häpeä ja syyllisyys toisistaan. Häpeän tunnistaminen ja kohtaaminen edellyttää papeilta ja sielunhoitajilta tarkkaa näköä ja ymmärrystä ja juuri tähän tarpeeseen Paavo Kettunen on tehnyt tutkimuksensa hengellisestä häpeästä.

Kirkko opettaa, että syntiselle katuvalle annetaan anteeksi ja hän voi vapautua syyllisyydestään. Mutta entäpä, jos ripissä tai sielunhoidossa synninpäästöä anovan todellinen ongelma onkin häpeä? Jos hänelle sellaisessa tilanteessa luetaan synninpäästö, se saattaakin vain pahentaa tilannetta.

Syyllisyydessä on kyse väärin tekemisestä, mutta häpeässä ”väärin olemisesta”. Synninpäästön antaminen vahvistaa, että katuvassa todella onkin jotain vikaa ja sitä on syytä pyytää anteeksi. Tällainen kokemus naulaa ihmisen entistä lujemmin kiinni häpeäänsä.

Sielunhoitaja saattaa tuntea kiusausta toimia näin ja julistaa synninpäästön, koska hän ajattelee hoitavansa asian pois päiväjärjestyksestä, kun julistaa katuvalle synnit anteeksi.

 

Häpeävän auttaminen vaatii aikaa eikä absoluutiota (synninpäästöä), Paavo Kettunen painottaa. Häpeästä kärsivä tarvitsee kokemuksen siitä, että hänet hyväksytään kokonaisena ja sellaisenaan, ilman ehtoja. Hän kaipaa ulkopuolelta tulevaa kelpaamisen kokemusta, vaikka ei itse kelpaa itselleen.

Siinä ei ole kysymys ominaisuuksista, teoista, tekemättä jättämisistä tai saavutuksista. Ehdoitta hyväksytyksi tuleminen on ihmisen syvin perustarve.

Siinä missä Kettunen tekee eron syyllisyyden ja häpeän välillä, hän tekee eron myös anteeksiannon ja armon välillä. Anteeksiantamus koskee tiettyjä, rajattuja tilanteita, mutta hyväksyvä armo koskee jokaista, aina ja kaikkialla.

Armo on hyväksyvää vuorovaikutusta ja ihmisen vastaanottamista kokonaisvaltaisesti. Siinä missä häpeä on syntynyt toistuvista nöyryytyksistä, sen lääkkeeksi tarvitaan toistuva kokemus armosta.

Kettunen viittaa amerikkalaisen teologi Lewis Smedsin ajatukseen, jonka mukaan armon kohtaaminen on sisäisen lapsen löytämistä uudelleen – sen sisäisen lapsen, joka katosi häpeän myötä. Sisäisen lapsen sydämessä elää luottamus siihen, että häntä rakastetaan, ruokitaan ja hoivataan, ja hän voi kasvaa turvassa ja rauhassa. Tässä ollaan kristinuskon ytimessä: hyvässä sanomassa siitä, että ihminen kelpaa sellaisenaan.

Jumalan rakkauden välittäjänä toimivan sielunhoitajan tehtävä on katsoa häpeävää silmillä, jotka kertovat: ”Sinä olet Jumalan silmissä kaunis.”

Salla Korpela

Lisää juttuja aiheesta: