Sijainti: Etusivu / Kirkko ja kaupunki / Kirkko ja Kaupunki: Arkisto / Ihmisluonnon suojelija
Tehdyt toimenpiteet

Ihmisluonnon suojelija

Eikö mikään enää ole pyhää? – On, vastaa Johannes Ojansuu. Pyhä ei ole kadonnut mihinkään, mutta se on vaarassa peittyä.

Jotain rajaa. – Kirkko ei voi katsoa sivusta jatkuvan talouskasvun ideologista ylivaltaa eikä edistysuskon kääntöpuolta, ekologista tuhoa, joka on saatu aikaan, sanoo Johannes Ojansuu. Kuva: Sirpa Päivinen

Ylitän rajan. Se sujuu vaivattomasti. Auto, jota valokuvaaja ajaa, lipuu kohti Hämeenlinnaa, kohti kaupunkia, jossa en ole aiemmin käynyt. Meidän on määrä tavata täällä filosofi Johannes Ojansuu.

Olen lukenut Ojansuun kirjaa Pyhyys – rajalla oleva ihminen, jonka keskeisiä käsitteitä ovat rajantaju, rajasuhteet ja rajatietoisuus.
Kirja ilmestyi vuonna 2004, ja loppuunmyydystä teoksesta ilmestyi marraskuussa toinen painos.

– Varmaankin yksi sysäys uusintapainokselle oli se, että evankelisluterilaisella kirkolla on menossa Pyhä-teema. Kirkko nosti kirjan suositeltavien listalle, kertoo Ojansuu, joka istahtaa kahvilan pöytään pidettyään päivän koulutunnit.

 

Hän opettaa filosofiaa paikallisissa lukioissa ja kirjoittaa sekä luennoi opetustyönsä ohella.

Filosofia vei miehen nuorena mennessään. Yhtenä juonteena alan valinnalle oli nuoruudentutun tapa kysyä kuulumisia: ”Miten olet olemassa?”

Ojansuu käsittelee Pyhyys-kirjassaan ihmisen ja ihmisyhteisön tapaa olla olemassa ja suhteessa ympäröivään todellisuuteen.

Tässä maailmanajassa tehdään jatkuvasti rajaloukkauksia, vaikka rajan yli ei ole meneminen. Ojansuu ei puhu nyt maan rajojen luvattomista ylityksistä tai muista paikkasidonnaisista rajaloukkauksista.

Hänen perusväitteensä on, että länsimainen kulttuuri on kadottanut tai kadottamassa rajantajun.

Kuinka se ilmenee?

– Kuolemattomuuden tavoittelussa, vastaa Ojansuu.

– Kulttuurimme faustinen henki tavoittelee kuolemattomuutta; tämä näkyy vaikkapa geenimanipulaatiossa tai jatkuvan talouskasvun skenaariossa. Se perustuu luonnon ja luonnonvarojen jatkuvalle hyödyntämiselle.
Ojansuun mukaan haltuunoton halu on ihmisen peruskiusaus.

– Se liittyy myös kulttuurimme perusrakenteeseen, jossa tieteellisteknisellä edistysuskolla ja taloudella on ylivalta. Tämä yllyttää meidät haltuun ottamiseen ja tyytymättömyyteen, joka on koko vapaan markkinatalouden kulmakivi.

– Mainonta ja markkinointi luovat meihin tyytymättömyyttä varsin tehokkaasti.


Rajantajun katoaminen
näkyy Ojansuun mielestä myös siinä, kuinka ihminen suhtautuu lajikumppaneihinsa. Hän noukkii esimerkin lähisuhteista. Kun kaksi ihmistä löytää toisensa, syntyy rakkaus kahden erillisen olennon välille.

– Rakastumme toisessa ihmisessä juuri siihen toiseen. Mutta jos kuvioon astuu ajatus tämän muuttamisesta, joutuu toisen toiseus ahtaalle.

– On tyypillistä ja inhimillistä, että lähdemme liikkeelle yhdentymisestä, mutta puhuisin mieluummin koskettamisesta, sillä koskettaminen on eri asia kuin yhteensulautuminen.

Symbioottinen suhde kestää hetken verran. Pienelle lapselle on järisyttävää tajuta, että hän on äidistä erillinen olento. Mutta niin käy helposti, että rakastunut ihminen regressoituu parisuhteessa lapsen tasolle.

– Ihmisen peruskiusaus on haltuunotto myös suhteessa toiseen, sanoo Ojansuu.

– Englannin sana sacred, pyhä, tulee lähelle sanaa secret, salaisuus. Raja ihmisen ja toisen välillä on iho. Rajapintaa voi koskettaa, toiselle voi olla läsnä ja häneen kosketuksissa, mutta toista ei voi ottaa haltuunsa.

Johannes Ojansuu kertoo uusintapainoksen synnystä. Vaikka kirjan käsikirjoitusvaiheesta on aikaa, hän ei lähtenyt tekemään siihen muutoksia.

– Ajatteluni on tietenkin mennyt eteenpäin, ja kirjani Lankeemus (2008) on jatkoa Pyhyys-kirjan ajattelulle.

– Olen luennoillani lisännyt rajantajun teemaan uuden aspektin. Ihminen on myös itse itselleen osin salaisuuden aluetta. Emme tunne itseämme kokonaan. Sisäisen intimiteetin, kätketyn alueen tunnistaminen, on tärkeä kokemus minuudelle. Tarvitsemme suojapaikkoja. Eräässä aforismissani totean: valo ilman varjoja, autiomaa.

 

Mutta mitä ilmiöitä näemmekään ympärillämme?

BB-talo yllyttää nuoria ihmisiä paljastamaan itsestään kaiken.

Sensaatiolehdistö tekee samaa.

Facebookissa moni julkistaa itsestään asioita, jotka olisi hyvä pitää omana tietonaan.

– Oloni on niin vanhanaikainen, kun puhun ihmisen intimiteetistä, mutta kasvattajana olen huolissani nuoresta sukupolvesta. Aivan yhtä tärkeää kuin luonnonsuojelu, on ihmisluonnonsuojelu, sanoo Ojansuu.
Kuka ottaisi ihmisluonnonsuojelun asiakseen?

Fyysinen väkivalta on rajantajuttomuuden äärimmäinen muoto, mutta rajaloukkauksia tehdään myös salakavalasti.

Ojansuun mielestä kirkon tulee tunnistaa tekijät, jotka uhkaavat pyhää, koskeepa kahminta ja häpäisy itseä, toista ihmistä, luontoa tai tuonpuoleista.

– Väkivaltainen ja epäkunnioittava suhde pyrkii kieltämään rajat ja toimimaan omavaltaisesti. Sen sijaan rajaa kunnioittava suhde ei pyri ottamaan haltuun, ei hallitsemaan sitä, mikä on rajan tuolla puolen, siis pyhää, sanoo Ojansuu.

 

Hän esittää kirkolle toiveen. Pyhyys ei ole kadonnut mihinkään, mutta se peittyy. Siksi kirkon tulisi vaalia tässä ajassa pyhää.

– Mikä muu instituutio voisi tehdä niin, ellei kirkko? Kirkko on eräänlainen suojapaikka, jossa pyhyyttä vaalitaan. Jos se pysyy sellaisena, se jo riittää, mutta mielestäni kirkon tulisi ottaa rohkeammin kantaa asioihin, jotka liittyvät varjelemiseen. Ei pidä ollenkaan pelätä sitä, että astutaan poliittisten päätöksentekijöiden varpaille.

Kolikolla on kaksi puolta, olemuksellinen ja toiminnallinen.

– Toisella puolella on intiimin varjeleminen, ja sen kääntöpuoli on täysin poliittinen, yhteiskunnallinen, kulttuurinen. Kirkon suuri dilemma on, kuinka se pystyy ottamaan huomioon nämä molemmat.

Vaikka Ojansuu esittää kirkolle haasteen, hän tiedostaa, että haltuunoton haave vaivaa ihmistä myös suhteessa tuonpuoleisuuteen. Ihminen on rajallinen olento, mutta ei tahdo tyytyä rajoihinsa.

 

Ojansuu kertoo Vanhan testamentin tarinaa Mooseksesta, joka kohtaa erämaassa palavan pensaan (2. Mooseksen kirja 3.).

– Mooses tahtoo tietää, kuka häntä puhuttelee. Hän hakee kieltä, sano meille, mutta Jumala kieltäytyy antamasta itselleen nimeä. “Minä olen se joka olen”, kuuluu ääni palavasta pensaasta.

– Uskonnonfilosofinen näkemykseni on, että kaikissa uskonnoissa on keskeistä kaipaus ja kosketuksiin pyrkiminen. Ihmisessä on ikävä, halu kurkottautua kohti, ja se on uskon ydinaluetta.

Mooses riisui sandaalit jaloistaan, sillä paikka, jolle hän astui, oli pyhä.

– Tällainen pyhä kohdataan ilman määritelmiä, kokonaisvaltaisessa kokemuksessa. Kaikki uskonnollinen kieli on yritystä kuvata sitä, mitä ei voi kuvata. Uskonnollinen kokemus on ytimeltään sanaton, ja kaikki kielelliset muotoilut ovat tämän uskonnollisen kokemuksen tai sen kaipuun päällä.

Ulla Lötjönen

kuuluu seuraaviin kategorioihin: