Sijainti: Etusivu / Kirkko ja kaupunki / Kirkko ja Kaupunki: Arkisto / Säpinää kirkkaan sanan kirkossa
Tehdyt toimenpiteet

Säpinää kirkkaan sanan kirkossa

Luterilaisuudessa puhutaan siitä, mistä on puute – spiritualiteetista.

Keskitä elämäsi. Sanojen inflaatiosta kärsivät nykyihmiset kaipaavat kirkoltaan kokemuksellisuutta. Hiljaisuuden liike on jo pitkään tarjonnut vastavoiman luonnosta ja Jumalasta vieraantuneelle, kiireiselle ja levottomalle länsimaiselle elämänmuodolle. Kuva: Elina Orpana

Karut kirkot hävittävät uskonnonharjoittamisesta elämyksen. Mutta rationaalisessa kulttuurissa pitääkin olla työnjako; menkää taidenäyttelyyn, jos tahdotte esteettisen kokemuksen! Hakekaa fiiliksenne rock-konsertista. Taiteen ja aistien sijasta seisoo kirkossa vahvana kirkas kylmä sana, joka uhmaa niin rooman- kuin kreikanuskoistenkin koristeellista kirkkotaidetta ja tunteilua, kirjailija Hannu Raittila laukoo teoksessaan Rahat vai kolmipyörä.

Alttari on monissa muissa kirkoissa suurten tunteiden näyttämö, mutta luterilainen messu on Raittilan mukaan alisteinen järjelle, ja hyvä niin.

”Luterilaisuuden sitoutuminen sanaan on uljasta ja komeaa. Sanan piiristäkin voi löytyä vahvoja elämyksiä. Vanhan ajan jyrisevät saarnamiehet tarjosivat niitä. Ei luterilaisessa kirkossa tarvita kynttilöitä ja kokemuksia. Ortodokseille emme kuitenkaan pärjää niiden tarjoamisessa”, Raittila näkee.

Luterilaista kirkkoa onkin kutsuttu ”sanan kirkoksi”. Se korostaa Raamatusta luettua ja saarnattua Jumalan sanaa uskon syntymisen ja ylläpitämisen välineenä.

 

Sanojen inflaatiosta kärsivät nykyihmiset kaipaavat kirkoltaan kokemuksellisuutta: enemmän tunnetta, elämyksiä ja mystiikkaa, kauneuden ja hiljaisuuden viljelyä.

Luterilaisuudessa on pitkään painotettu uskon tiedollista, rationaalista ja moraalista puolta. Monipuolisemman spiritualiteetin eli hengellisen elämän kaipuu on kuulunut viime vuosikymmeninä eri suunnilta. Hiljaisuuden liike, retriittiliike, Taizé-liike, Tuomasmessu ja karismaattinen liike ovat esimerkkejä tästä etsinnästä.

Spiritualiteetista puhutaan rukouksen, meditaation eli kristillisen syvämietiskelyn, hengellisten harjoitusten ja ohjauksen sekä sielunelämän ilmiöiden kuvaamisen yhteydessä. Ihmisen kokemusmaailman, ruumiillisuuden ja psykologian vakavasti ottava teologia on vastapainoa oppiin keskittyvälle ja älylliselle uskonnon harjoittamiselle.

Professori Seppo A. Teinonen (1924–1995) nosti spiritualiteetin teologian esiin 1970-luvulla kirjoissaan ja suomennoksissaan keskiajan mystikkojen teksteistä. Spiritualiteetista tuli hengenelämän uudistumisen uusi iskusana.

Teologian tohtori Olli-Pekka Vainio myöntää toimittamassaan kirjassa Johdatus luterilaiseen spiritualiteetin teologiaan, ettei moderni länsimainen luterilaisuus ole löytänyt uskon harjoitukselle selkeää paikkaa. Suurin osa hengellistä harjoitusta käsittelevistä teoksista on kirjoitettu katolisesta, ortodoksisesta tai reformoidusta traditiosta ammentaen.

 

Hengenelämän virvoitusta kaipaavan luterilaisen ei tarvitse mennä merta edemmäs meditoimaan. Hiljaisuuden keitaat ja retriitit, pyhiinvaellukset ja sielun lepopaikat ovat yllättävän lähellä.

Hengelliselle kokemukselle tilaa antavassa spiritualiteetissa haetaan virvoitusta läsnäolon ja kiireettömyyden kulttuurista. Rukous, raamatuntutkiskelu ja yhteiset tai henkilökohtaiset hartaushetket ovat vanhoja hyviksi havaittuja hiljentymismuotoja.

Retriitti on mahdollisuus sitoutua hiljaisuuteen ryhmässä. Meditointia, keskittynyttä rukousmietiskelyä, harjoitetaan luterilaisessa kirkossakin, eikä siihen syventyäkseen ole pakko hakeutua itämaisten uskontojen pariin.

Hiljaisuuden liike tarjoaa vastavoiman luonnosta ja Jumalasta vieraantuneelle, kiireiselle ja levottomalle länsimaiselle elämänmuodolle. Kiihkeätempoisessa työelämässä ihminen ei voi välttämättä muuttaa ulkoisia olosuhteitaan, mutta oman sisäisen maailman varjelemisessa jokaisella on paljonkin tehtävissä.

Jos ihminen pystyy – päivittäin tai tarvittaessa – rauhoittumaan sielunsa sisäisen linnan lepoon, hänen on helpompi jaksaa eteenpäin. Hiljentyessään voi hyvässä lykyssä kuulla, mitä Jumalalla on sanottavaa. Pysähtymisen sijasta moni paahtaa kuitenkin eteenpäin sellaisella vauhdilla, ettei ehdi kuulla edes lähimpiensä tärkeitä viestejä.

 

Hiljaisuuden liikkeessä korostetaan kauneuden voimaa. Musiikki, kirjallisuus ja kuvataiteet, ikonit ja tuohukset virittävät mielet Jumalan todellisuuden taajuudelle – aavistamaan sen, että ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Ap. t. 17).

Taizé-liikkeen aistivoimainen ja ajan hermolla elävä hengellisyys muistuttaa mysteerin kunnioittamisesta. Meditatiivisista rukouslauluistaan tunnetun Taizén harras mutta hilpeä henki on yksi Tuomasmessun innoittajista. Molemmissa käytetään sekä vanhaa että uutta hengellistä musiikkia, joka siivittää keskittyneitä rukoushetkiä.

Taizén spiritualiteetti on vedonnut varsinkin nuoriin, jotka ovat kyllästyneet hengellisesti väsähtäneen Euroopan materialistiseen ilmapiiriin, jossa kaikkea on kyllä myytävänä, mutta elämän merkityksestä ei ehkä hajuakaan.

”Hiljaisuuden vastakulttuuri on hitaasti ja meiltä salaa tapahtuva ilmiö, joka vaikuttaa koko yhteisöön. Se on tilan antamista levolle omassa sydämessä, perheessä ja työssä. Se saa tämän yhteiskunnan kireät ja kylmät kuviot löystymään. Jumalan Henki tekee meissä hiljaa hyvää työtään. Asiat muuttuvat, kun ne jätetään muhimaan Jumalan lämpöön”, hiljaisuuden liikkeen kantaäiti Anna-Maija Raittila linjaa.

Sisäinen lepo vapauttaa voimavaroja aktiiviseen toimintaan. Hengelliseen elämänmuotoon ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen samanaikaisesti sitoutunut spiritualiteetti johtaa kärsivien hädän lievittämiseen, asettumiseen apua tarvitsevien puolelle sekä luontosuhteen uudistumiseen.

Hiljaisuuden ja hengellisten elämysten etsijän kiusauksena on sisäänpäin käpertyminen, jos hän unohtaa yhteisönsä sydänäänten ja kanssaihmisten kuuntelemisen. Sellainen hengellisyys on pakoa todellisuudesta, pelkkää tunnelmointia.

Luterilaisessakin spiritualiteetissa sydän ja järki, tunne ja ”kirkas sana” kuuluvat yhteen.

Janne Villa

Piruntorjuntakalusto

Hymistelyn sijasta perinteisessä luterilaisessa spiritualiteetissa on kysymys kamppailusta sekä itsessä ja maailmassa olevaa pahuutta vastaan että taistelusta hyvyyden puolesta, määrittelee piispankokouksen pääsihteeri Jari Jolkkonen.

”Piruntorjuntakalustoon” kuuluu yksityinen rukouselämä, julkinen jumalanpalvelus, ehtoollinen, rippi, Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden mietiskely ja sanankuulo, siis koko kilvoituselämä.

Spiritualiteetti on taistelua kiusauksia eli pahoja ajatuksia, sanoja ja tekoja vastaan sekä taistelua hengellistä kyynisyyttä, epätoivoa ja ylimielisyyttä vastaan. Se ei tarkoita luomistyön halveksimista.

Sielunvihollinen vihaa Jumalan hyviä luomistekoja ja tahtoo tehdä ihmisistä elämänkielteisiä, surullisia, raskasmielisiä, pelokkaita, katkeria ja omavanhurskaita jurottajia.

”Pöydän antimet, viinin hehku, aviovuoteen ilot, luomakunnan kauneus tai iloinen seura ovat itsessään hyviä Jumalan lahjoja”, hilpeästä luterilaisuudesta kirjoittanut Jolkkonen toteaa.

Perkele on ilonpilaaja, jota vastustaakseen kannattaa kääntää mielensä huvituksiin ja nauttia ystävien iloisesta seurasta, Luther neuvoi. Yksi Jumalan suurimmista lahjoista on musiikki.

Virsillä ja muulla hengellisellä musiikilla on ollut keskeinen tehtävä luterilaisessa spiritualiteetissa.

Janne Villa


Hyvinvointivaltion sielu
 

Kansan sielulla, spiritualiteetilla, täytyy olla jotakin tekemistä sen kanssa, että luterilaiset Pohjoismaat sijoittuvat yhteiskunnallista hyvinvointia koskevissa vertailuissa aina maailman kärkijoukkoon.

Synnin- ja syyllisyydentuntoon taipuvainen luterilainen tietää, että pystyisi jokaisella elämänalueella parempaan. Siksi hän ei voi olla koskaan täysin tyytyväinen itseensä tai yhteiskunnan ja kirkon vallitsevaan tilaan.

Jatkuva itseruoskinta on, positiivisesti ajateltuna, suomalaisen syntisen menestystekijä. Protestantti protestoi ahkerasti epäkohtia vastaan – ja rientää sitten rakentamaan parempaa maailmaa. Itseään säästämättä.

Körttipatriarkka Jaakko Elenius (1939–2010) korostaa Spiritualiteetin käsikirja -teoksen kirjoituksessaan Lähimmäinen spiritualiteetin tähtäyspisteenä, että kaiken hengellisen elämän keskus on lähimmäinen. Ihmisen ei tarvitse tehdä hyviä tekoja Jumalalle, joka ei niitä tarvitse.

”Usko merkitsee luottamusta ja kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan, teoista luopumista, täydellistä passiivisuutta, pelkäksi vastaanottajaksi ja saajaksi suostumista Jumalan edessä. Rakkaus puolestaan merkitsee äärimmäistä aktiivisuutta maailman ja ihmisten edessä, oman elämän antamista lähimmäiselle, toimintaa ja tekoja, ristiä.”

 

Luther karkasi luostarista maailmaan, mutta teki koko maailmasta luostarin, jossa Jumalaa palvellaan lähimmäisten kautta. Siksi elämää ei tarvitse jakaa erillisiin pyhän ja maallisen alueisiin. Spiritualiteetti liittyy yhtä lailla arkeen ja yhteiskuntaan, kaikkeen inhimilliseen toimintaan.

Kristityn korkeimpana tavoitteena ei ole oma vaan toisten hyöty. Luterilainen ristin teologia opettaa, että kohtaamme Kristuksen erityisesti kärsivissä ihmisissä, jotka kaipaavat käytännöllistä apuamme ja myötätuntoamme.

Luterilaisen marssijärjestys on siten samanlainen kuin minkä Zozima-vanhus esittää Dostojevskin Karamazovin veljeksissä. Ortodoksisen hengellisen ohjaajan luo tulee epäilysten täyttämä nainen, joka ei kykene uskomaan, vaikka haluaisi. Hän kysyy kuinka voisi vakuuttua Jumalasta.

“Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne toimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kun edistytte rakkaudessa, te myös tulette vakuutetuksi Jumalan olemassaolosta ja sielunne kuolemattomuudesta”, Zosima vastaa.

Janne Villa

kuuluu seuraaviin kategorioihin: