Sijainti: Etusivu / Kirkko ja kaupunki / Kirkko ja Kaupunki: Arkisto / Veltto kirkko hukkaa itsensä
Tehdyt toimenpiteet

Veltto kirkko hukkaa itsensä

Nykyihminen etsii henkisyytensä rakennusaineet siitä, mikä itselle sopii parhaiten. Samalla uskonnon merkitys yhteiskunnallisessa keskustelussa ohenee.

Identiteetti. Suomen ekumeenisen neuvoston toimintaan aktiivisesti osallistuvan Ulla Leivon kotona ekumeenisuus näkyy sisustuksen ikoneissa. – Helluntailaisessa identiteetissä tärkeintä on uskon henkilökohtaisuus, hän kuvailee omaa hengellistä kotiaan. Kuva: Sirpa Päivinen

Luterilaisuudesta helluntailaisuuteen opiskeluaikoinaan kääntynyt Ulla Leivo uskoo, että evankelis-luterilaisen kirkko säilyttää yhteiskunnallisen asemansa vielä kauan, vaikka se onkin joutunut puolustusasemiin. Hän on kuitenkin huolissaan kirkon hengellisestä tilasta:

– Luterilaisuuden sisällä on niin laaja hajonta, että on vaikea sanoa, mikä siinä olisi kaikille yhteistä, hän sanoo.

Leivon mielestään kirkon suurin ongelma on, että leväperäisessä suvaitsevaisuudessaan luterilaiset kieltävät oman identiteettinsä.

– Kun haluaa miellyttää kaikkia, ei lopulta puolusta mitään, hän kritisoi.

Leivon mukaan kirkosta on vaikea saada otetta siksikin, että sen jäsenissä on yhä enemmän niitä, joiden elämästä puuttuu kokonaan hengellinen ulottuvuus.

– Pidemmän päälle on mahdollista, että kirkko hiipuu vain yhdeksi suunnaksi monien kilpailijoiden joukossa.

 

Myös dogmatiikan dosentti Jyri Komulainen Helsingin yliopistosta kysyy, onko mielekästä puhua perinteisessä mielessä ”luterilaisesta Suomesta”.

– Vaikka 80 prosenttia kansasta edelleen kuuluu kirkkoon, ihmiset omaksuvat ajattelunsa vaikutteita hyvin monista lähteistä. Ajan merkkejä ovat muun muassa itämaisten uskontojen suosio samoin kuin muodikas tapa sanoa olevansa ”henkinen, muttei uskonnollinen”, Komulainen sanoo. – Myös maahanmuuttajat tulevat muuttamaan Suomen uskonnollista karttaa.

Eri tutkimuksissa on tullut ilmi, että vaikka Eurooppaa on pidetty hyvin maallistuneena, itse uskonnollisuus ei ole hävinnyt minnekään. Silti esimerkiksi pyhäpäivienviettoa tai kauppojen aukioloaikoja koskeva lainsäädäntökehitys puhuu selvää kieltään siitä, että yhteiskunnallisessa päätöksenteossa uskonnollisiksi mielletyillä arvoilla on vain vähäinen rooli.

– Kirkko joutuu nyt toteuttamaan missiotaan ympäristössä, jossa yhteiskunta ei jaa samoja arvoja, Komulainen sanoo.

Luterilaisuuden kannalta tilanne on kuitenkin hyvä sikäli, että vallanpitäjistä riippumaton kirkko voi Komulaisen mukaan löytää olemuksensa olemalla vastakulttuuria.

– Ongelmallista on, jos kirkko pyrkii turvaamaan valta-asemansa sopeutumalla yhteiskunnalliseen eetokseen. Tältä kannalta pidän hyvänä merkkinä kirkon aktivoitumista turvapaikanhakijoiden puolustajana. Siinä kirkko on osoittanut omaavansa särmää.

 

Kovien luonnontieteiden arvostus on Suomessa huipussaan. Samalla uskonnollinen sivistys on ohentunut, mikä näkyy Jyri Komulaisen mielestä muun muassa koulun uskonnonopetusta koskevassa keskustelussa.

– Hyvän monikulttuurisuuspolitiikan kannalta uskonnonopetus on kuitenkin avainasemassa. Nyt julkista keskustelua hallitsee viileä teknokratia, jossa uskonyhteisöjen ääni kuulu heikosti, Komulainen sanoo.

Mitä ohuemmin yhteiskunta ymmärtää uskontoja, sitä vaikeampi sen on käsittää vieraita kulttuureja. Seurauksena voi olla vaikka pelko, joka ilmenee erilaisena ”pahojen akseleiden” politiikkana. Suomen tilanteessa kirkko lienee itse syypää siihen, ettei sitä koeta älyllisesti vetovoimaisena.

– Kirkon virallisissa rakenteissa syntyy vain äärimmäisen vähän teologiaa, ja kirkon elämää hallitsee kuiva hallintokieli. Samaan aikaan yhteiskunnan byrokraateilla on yhä heikommat eväät käsittää maahanmuuttajien uskontoa, Komulainen sanoo.

– Mainoskampanjoilla tietenkin voidaan uudistaa kirkon imagoa, mutta jos kirkko mielii pysyä vakavasti otettavana kumppanina, sen on itse kohotettava intellektuaalista profiiliaan, Komulainen sanoo.

– Kuluneena syksynä kirkko haaskasi voimiaan esimerkiksi Agricolan kirkolla siihen, voivatko naispappeuden vastustajat käyttää kirkkotilaa, kun oikeasti pitäisi keskustella siitä, voivatko seurakunnat antaa tilojaan väliaikaiseen käyttöön vailla rukoushuonetta oleville muslimeille!

Joku varmaan miettii jo tosissaan, mitä luterilaisesta identiteetistä on jäljellä. Komulainen näkee asian kuitenkin niin päin, että vain oman traditionsa hyvin tunteva voi olla aidosti vieraanvarainen.

– Kyllä luterilaisuuden tai ylipäänsä kristillisyyden ydin edelleen löytyy inkarnaatiosta eli Jumalan ihmiseksi tulemisesta. Siihen perustuu jokaisen ihmisen radikaali ihmisarvo Jumalan kuvana, ja siitä nousee kristittyjen velvollisuus kohdata rakkauden sävyttämällä asenteella sellainenkin, mitä ei voi käsittää.

Juhani Huttunen

VIITE: Luterilaisesta identiteetistä ja monikulttuurisuuden haasteesta lisää: Jyri Komulainen & Mika Vähäkangas (toim.): Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot. Edita 2009.

 

KOMMENTTI

Historian kannalta olisi oikein sanoa luterilaisuutta vallankumousaatteeksi. Kansankielinen Raamattu esimerkiksi merkitsi hengellisen vallan uusjakoa. Toisaalta monet hallitsijat tukivat Lutheria heikentääkseen paavin maallista valtaa. Niinpä myös Kustaa Vaasa liittyi reformaatioon, sulatti kirkonkellot ja valoi niistä tykkejä. Vaikka luterilainen kirkko hyötyi kuninkaan tuesta, se oli samalla joutunut valtion armoille.

Nyt olemme jälleen reformaation kaltaisessa murroksessa. Kirkon uhka ei kuitenkaan ole ulko- vaan sisäpuolella. Vain langennut kirkko himoitsee valtaa. Teologisesti kirkon olemukseen ei kuitenkaan kuulu pakeneminen maailmasta. Kirkon olemukseen kuuluu nimenomaan olla maailmassa, ja siksi sen tehtävänä on herätellä vallanpitäjiä. Sen vuoksi Suomessa olisi nyt otollista, että kirkon viisaat pitäisivät älyllisesti kiihottavia puheenvuoroja. Tämänhetkinen painotus tuntuu olevan se, että teknokraateilla on järki ja äly, kirkolla tunteet. Tällainen käsitys järjellisyydestä paljastuu vielä ikäväksi.

 

kuuluu seuraaviin kategorioihin: