Sijainti: Etusivu / Vantaan Lauri / Vantaan Lauri: Arkisto / Varo hengellistä väkivaltaa
Tehdyt toimenpiteet

Varo hengellistä väkivaltaa

Janne Villa
kuva Matti Pikkujämsä

Hengellisyys on herkkä ja haavoittuva alue, jolla hienotunteisuus ja toisen kunnioitus on minimivaatimus.

Toisen sielua ja ruumista ei sovi sorkkia sopimattomasti. Muutoin tulee pahaa jälkeä. Hengellinen väkivalta, manipulointi ja painostus jättävät sieluun syvät haavat. Hengelliset samoin kuin seksuaaliset loukkaukset ja rajanylitykset muistetaan loppuiän, sillä ne osuvat ihmisen ytimeen.

Hengellisen väkivallan ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Terve uskonnollisuus tukee ihmisen hyvinvointia ja antaa elämäniloa. Epäterve uskonnollisuus toimii päinvastoin ja aiheuttaa jopa mielenterveysongelmia.

Hengellinen väkivalta voi olla osa uskonnollisen liikkeen toimintakulttuuria. Riski joutua uhriksi on suurempi fundamentalistisissa lahkoissa, joissa on voimakas karismaattinen johtaja.

Myös vanhemmat saattavat estää lastensa terveen uskonnollisen kehityksen ahdasmielisellä kasvatuksella, jolloin lapsen kyky saada uskosta tukea elämälleen voi heikentyä.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja

Suvussa saatetaan muistella ääni kiukusta väristen pappia, joka muinoin vihjaisi, että julkisyntiä harrastanut sukulainen joutuu helvettiin.

Ilkeästi, armottomasti ja tuomitsevasti oppitunnilla puhuneen uskonnonopettajan sanat kaikuvat vuosikymmenten jälkeenkin mielessä yhtä raskaina kuin kadotustuomion olisi julistanut koko Kristuksen kirkko, eikä yksi elämäänsä ja kakaroihin kypsynyt kyynikko tai tiukkapipo.

Tutut aktiivikristityt ja kirkon työntekijät tuntuvat mahdollisesti hyvinkin mukavilta, mutta totuuden ”tuomitsevista ja ahdasmielisistä uskovaisista” kertoi kuitenkin se kiihkoilija, johon joskus törmättiin.

Yksittäisten ihmisten ikävät teot yleistetään helposti koko yhteisön perisynniksi: luterilaiset ovat ilottomia ja tylsiä työnarkomaaneja, lestadiolaiset pedofiilejä, helluntailaiset hihhuleita…

Hengellinen väkivalta vieroittaa ihmisiä uskosta ja kirkosta: jos uskovaiset ovat tuollaisia, minä haluan pysyä kaukana heistä! Mitään uskoon liittyvää ei voi tunkea toiselle väkisin. Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Kun usko valjastetaan vallanhimon välikappaleeksi, ollaan aina lähellä hengellistä väkivaltaa.

Yksinvaltius turmelee aina

Terveessä hengellisessä yhteisössä jokainen vaikuttaja on tilivelvollinen toimistaan moneen suuntaan: vertaisille, alaisille, esimiehille ja yhteisön työtä valvoville elimille.

— Palautemekanismin puute mahdollistaa yksinvaltiaan johtajan ja yksinvaltius turmelee aina. Pahimmillaan yhteisön hengellisyys kanavoituu yhden ihmisen mahtikäskyjen kautta ja muiden on alistuttava siihen, sanoo kirkon uskontokasvatussihteeri Pekka Yrjänä Hiltunen.

— Uskonnollinen ryhmä voi olla ylpeä oman traditionsa hyvistä puolista, mutta silloin on menty liian pitkälle, jos joukko kuvittelee, että vain meidän ryhmässä asuu viisaus. Terve yhteisö kestää itsekritiikkiä ja ulkopuolista kritiikkiä, Hiltunen korostaa.

Hengellinen ylpeys ja omahyväisyys johtavat tiukkaan ryhmäkontrolliin ja kriittisten jäsenten eristämiseen. Kohta kontrolloidaan myös vapaa-aikaa, rahankäyttöä, ihmissuhteita ja sukupuolielämää. Opillisesti eletään umpiossa, jossa ei ole tilaa yksilöiden omalle ajattelulle.

— Hengellisten yksinvaltiaiden johtamien yhteisöjen rakenne on yleensä äärimmäisen hierarkkinen. Sisäpiirillä on muka salattua vain harvojen saavutettavissa olevaa tietoa uskonasioista.

— Johtaja tai sisäpiiri esittää edustavansa huomattavasti muita korkeampaa ymmärrystä. Sisäänrakennettuna ajatuksena on, että me olemme valiojoukkoa, paljon parempia kuin toiset.

Maltillisessa, hengellisesti joskus liiankin matalaa profiilia pitävässä valtavirtaluterilaisuudessa ei Hiltusen mukaan juuri esiinny rakenteellista hengellistä väkivaltaa. Kritiikille on tilaa ja palautemekanismit ovat periaatteessa kunnossa. Ylilyöntejä tapahtuu myös perusseurakunnissa, mutta niihin on onneksi keinoja tarttua.

— Yksi selvä rakenteellinen puute kirkossa on. Uskonnon uhreille ei ole tarjolla heidän auttamiseensa keskittyneitä ammattilaisia, joiden luokse heidät voitaisiin ohjata, Pekka Yrjänä Hiltunen huomauttaa.

Päästä meidät pelosta

Teologi Aila Ruoho on tehnyt pro gradu -tutkielmansa hengellisestä väkivallasta uskonnollisissa yhteisöissä. Ruoho toteaa, että puhuttaessa hengellisestä väkivallasta tai ahdistavasta uskosta kyseessä on aina subjektiivinen tunne. Se mikä on toiselle tukahduttavaa ja sitovaa, saattaa olla uskonsisaresta tai -veljestä hyvää ja sopivaa. Myös niissä yhteisöissä, jotka ulkopuolisen silmin vaikuttavat hyvin kontrolloivilta ja manipuloivilta, suurin osa jäsenistä on tyytyväisiä.

Myös seksuaalista väkivaltaa voidaan Ruohon mukaan pitää hengellisenä väkivaltana, jos se on joidenkin uskonyhteisön jäsenten tiedossa ja siitä vaietaan yhteisön edun ja maineen takia.

Ääritapauksissa uskonnollista auktoriteettia on käytetty karmaisevan alistamisen ja ihmisen sairaimpien taipumusten toteuttamisen välineenä. Hengellisellä väkivallalla ei ole mitään tekemistä elävän hengellisyyden tai kristinuskon hengen kanssa, vaan kyseessä on usein silkka sairaus ja pahuus.

Uskonnosta turvansa löytänyt voi kokea kiellotkin positiivisina. Saara Karppinen toteaa kirjassaan Ahtaasta uskosta avarammalle (Päivä 1994), että turvaton ja epävarma ihminen saattaa kiittää säännöistä saamaansa suojaa. Tiukatkin elämäntapanormit voivat toimia kuin kapaloina pahaa ja turvatonta maailmaa vastaan.

Aivot narikkaan?

Psykologi ja teologi Outi Reinola näkee hengellisen väkivallan kumpuavan siitä, että ihminen asettaa itsensä Jumalan asemaan suhteessa lajitovereihinsa.

Yksittäinen henkilö tai yhteisö kuvittelee voivansa hallita muita jumalallisella auktoriteetilla ja tietävänsä tarkalleen, mikä on Jumalan tahto tai ainoa oikea Raamatun tulkinta.

— Hengellisen väkivallan harjoittaja ottaa Jumalan paikan ja puhuu ikään kuin tietäisi, kuinka toisen elämän kuuluu edetä. Tällainen käytös on suuri epäluottamuslause Jumalaa kohtaan. Ihminen ei usko, että Jumalan tahto voi toteutua, ellei hän itse häärää muiden päällepäsmärinä, Reinola sanoo.

Reinolan mukaan jotkut kaipaavat vahvaa johtajaa, joka sanoo selkeästi, kuinka tulee uskoa ja elää. Sellaisiin ihmisiin iskevät helposti hengellisen vallan väärinkäyttäjät.

— Aikuisuuteen pitäisi aina kuulua tietty kriittisyys. Aivoja ei tulisi ripustaa narikkaan silloinkaan, jos joku väittää puhuvansa puhdasta Jumalan sanaa. Joissakin yhteisöissä kriittinen ajattelu ja kyseenalaistaminen kuitenkin nujerretaan. Saatetaan jopa sanoa suoraan, että älä ajattele itse.

— Meille on annettu järki käytettäväksi. Jos yhteisön toiminta ei kestä järjen tarkastelua, sopii kysyä, onko maailmankaikkeuden valtias muka niin yksinkertainen, ettei edes hänen edustajiaan saa käsitellä kriittisesti. Jos Jumala esitetään ajattelun tukahduttajana, haluanko uskoa sellaiseen sanomaan?

Kontrollifriikki pelkää elämää

Alistaminen edellyttää toisen omantunnon vaientamista ja minuuden kaventamista. Herkät ja heikoilla olevat henkilöt syyllistyvät helposti ja juuri heihin voi käyttää hengellistä väkivaltaa vailla vastalauseiden pelkoa. He tarvitsisivat rakkautta ja tukea, mutta sen sijaan lyötyjä lyödään.

— Pohjimmiltaan kyseessä on elämän pelko ja kontrollin halu. Henkilöllä on hirveä hätä laittaa maailma järjestykseen ja ihmiset ahtaaseen muottiin vaikkapa valvomalla, kuinka he toteuttavat seksuaalisuuttaan. Kontrollifriikki haluaa hallita elämän epävarmat muuttujat, Outi Reinola sanoo.

— Terve aikuinen kykenee sietämään ahdistusta, epävarmuutta ja ristiriitoja. Lapsenomaisessa ajattelussa, jossa epävarmuuden sietokyky on vähäinen, on vain kirkas hyvä ja musta paha. Aikuinen ymmärtää elämän olevan monelta osin ”sekä että” eikä ”joko tai”.

Reinola pitää ahdasta uskonnollisuutta yhtenä ahdistuksen hallinnan keinona. Sen tarjoaman tiukan suojakehikon turvin joku raskautettu tai piinattu sielu saattaa jaksaa selvitä läpi elämän odottaen taivaassa kirkasta kruunua ja voittopalkintoa.

— Aikuisella on oikeus valita oma selviytymisstrategiansa, mutta toisten ihmisten alistamiseen omaa ahdasta uskoa ei saa käyttää.

Helvetinpelko hirveintä

Outi Reinola neuvoo, että vertaistuki on erittäin hyödyllistä hengellisen väkivallan uhrin auttamisessa. Uhri on tottunut kuulumaan yhteisöön, josta erottuaan hän kaipaa ystäviä ja tukihenkilöitä.

Sielunhätään voi saada helpotusta monesta suunnasta, esimerkiksi hyvästä raamattupiiristä, urheilu- tai taideharrastuksesta, rukouksesta tai palvelevasta puhelimesta.

— On aika köyhää, jos henkilö on vain yhden ammattiauttajan tai sitkeän sielunhoitajan varassa. Tiiviistä yhteisöstä luopumisen jälkeen jo fyysinen yksinäisyys voi olla vaikeaa.

— Erkaantuminen hengellisestä kodista on usein kovempi paikka kuin avioero tai potkujen saaminen, koska ihminen voi menettää koko elämänkehyksensä, jopa sukulaisensa ja ystävänsä. Silloin kaivataan käsiä, joista pitää kiinni konkreettisesti.

Reinolan mukaan uhri saattaa taantua pienen lapsen tasolle ja tuntea kolmivuotiaan hätää yksin jäätyään. Jonkun on oltava vierellä ja sanottava, ettei mitään pahaa ole tapahtumassa. Et ole joutumassa helvettiin etkä kuolemassa tänään.

— Hengelliseen väkivaltaan liittyy usein avoin tai peitelty helvetillä pelottelu. Helvetinpelko on hirveintä — se menee ihmisen ytimeen. Auttajan on sanottava, että vedä henkeä. Rentoudu ja rauhoitu. Olet turvassa!

Turvakahvat ja pelastusköydet

Hengellisen väkivallan uhri tarvitsee ensiksi emotionaalista tukea.

— Vasta kun hälytystila on pois päältä ja olo on turvallisempi, uhri voi miettiä älyllisesti, mitä oikein on tapahtunut, mikä yhteisössä oli hyvää ja miksi siihen ei voinut jäädä, Outi Reinola toteaa.

Henkisesti pahoinpidellyn ihmisen rakkauden ja turvan tarve saattaa tuntua pohjattomalta.

— Hengelliseen väkivaltaan liittyy usein jo lapsuudessa ehdollistettu rakkaus. Ihminen, jota vanhemmat ovat rakastaneet ehdoitta, ja jota on odottanut syli silloinkin, kun hän on tehnyt virheitä, ei yleensä tarvitse ahtaan yhteisön tarjoamaa turvakahvaa ja pelastusköyttä, Outi Reinola arvioi.

Henkilö, joka on kokenut tulleensa rakastetuksi vain silloin, kun hän toimii toisten odotusten mukaisesti, kaipaa kestäviä ja vahvoja vuorovaikutussuhteita, joissa häntä ei alisteta. Ne auttavat pääsemään omille jaloille.

— Uhrilla menee monesti paljon aikaa ennen kuin hänen psyykensä järjestyy uudelleen. Yksin selviäminen on vaikeaa, mutta jotkut onnistuvat siinäkin. Useimmat tarvitsevat tukevia uusia ihmissuhteita, Outi Reinola rohkaisee.

Lisää juttuja aiheesta: